Aina uusi yritys

Rose Erkul 36990 Unsplash
Kun olin pieni, rakastin lumilinnojen ja -ukkojen tekemistä. Mikään ei voittanut lumisotaa ja koulun kingin työntämistä kasvot edellä alas lumivallin huipulta. Vaikka tiesin ihan hyvin, että pakkaslumesta saa ainoastaan kimmeltävää pölyn tapaista lapasen pintaan, oli pakko aina yrittää pallon pyörittämistä. Piti tehdä paljon asioita vain jännityksen vuoksi ja siksi, että voi sanoa kokeilleensa. Esimerkiksi sillan kaiteella oli pakko kävellä, vaikka tiesin sen olevan vaarallista ja naapurin mummon ikkunan alta oli yksinkertaisesti juostava senkin uhalla, että saa kiukkuisen sadattelevan rouvan peräänsä. Sydän hakkasi kauhusta joka kerta. En myöskään millään oppinut herättämään henkiin metsästä löytämiäni kuolleita lintuja ja päästäisiä, vaikka kuinka leikin mielessäni kirurgia ja tein kaikkeni.

Mikä saa meidät yrittämään aina uudestaan, vaikka tietäisimmekin, että onnistumisen mahdollisuudet ovat olemattomat? Vielä suurempi kysymys on, miksi teemme aina samat virheet? Mikä tekee niin vaikeaksi oppia virheistään ja mikä saa meidät sokeasti luottamaan siihen, että omat toimintamallimme ovat juuri ne ainoat oikeat? En edelleenkään 30 vuoden kuluttua usko, että olisin jättänyt sillankaiteet ja naapurin mummon rauhaan, vaikka olisin toisinaan pudonnut jokeen tai tullut talutetuksi kädestä pitäen kotiovelle kertomaan kolttosistani. Jokin ajaa meidät tavoittelemaan tiettyä jännityksen tunnetta aina uudestaan.

Sitä jokainen parisuhdekin on, hyppy sillankaiteelta tuntemattomaan ja yritys säilyä kuivin jaloin tai edes hengissä.

Meillä kaikilla on jonkinlainen ihannekuva parisuhteesta. Joidenkin malli on saatu kotoa ja toisilla se on rakennettu television perhekomedioiden ja romanttisten elokuvien avulla. Yhtä kaikki, jokaisen kuva lienee hieman vääristynyt. Sillä vanhemmat eivät kerro lapsille kaikkea omasta suhteestaan ja käsikirjoittajien ja lavastajien työ on rakentaa valkokankaille taianomaisia satuja. Onko parisuhde automaattisesti epäonnistunut, jos se päättyy eroon? Omasta mielestäni ei. Olen eronnut lasteni isästä, mutta koen, että meillä oli hyvä suhde. Se vain tuli oman tiensä päähän. Onni oli, että osasimme myöntää ajoissa, ettemme vain yksinkertaisesti sopineet toisillemme. Me yritimme kaikkemme ja totesimme, ettei se ollut tarpeeksi. Lapsillekin jauhetaan pienestä pitäen, että riittää, kun tekee aina parhaansa. Onko niin, ettei se päde parisuhteeseen?

Miksi moni pitää eroamista edelleen kaikkein häpeällisimpänä luovuttamisen muotona?

Inhoan kaiken maailman asiantuntijoiden ja terapeuttien kommentteja siitä, että nykyihmiset eroavat liian heppoisin perustein. Itse olisin taipuvainen väittämään jopa päinvastoin, että ihmiset eroavat usein turhan myöhään. Kukaan ei loppujen lopuksi ole pätevä väittämään tietävänsä mitään toisten parisuhteesta. Näemme aina vain sen, mitä meidän eteemme tuodaan, sillä kulisseihin ja tarpeistoon on ylimääräisiltä teatterissakin pääsy kielletty. Kuka tietää, kuinka monta pariterapiatuntia, parisuhdeleiriä ja hemmottelulomaa on käyty läpi. Kuka tietää, kuinka paljon on keskusteltu ja yritetty saada asioita sujumaan. Minusta on loukkaavaa kenenkään ulkopuolisen tulla viisastelemaan, ettei parisuhteen eteen ole tehty tarpeeksi töitä. Yksinoikeus tuon ilmaisun käyttämiseen lienee parisuhteen osapuolilla itsellään.

Väitän, että jos ihmiset eroaisivat helpommin, vältyttäisiin sadoilta huoltajuus- ja omaisuusriidoilta sekä loputtomalta määrältä katkeruutta. Ero on mahdollista hoitaa siististi vain ennen kuin katkeruus tulee kuvioihin. Enhän minäkään jääräpäisesti yritä sisään ilmailuopistoon, koska tiedän, että ominaisuuteni eivät riitä. Näköä voi korjata leikkauksella tai laseilla, mutta sille en yksinkertaisesti voi mitään, että olen keskivertonaista lyhyempi. Kaikki ei ole aina halusta kiinni. Miksi olisi pakko yrittää loputtomiin?

Parisuhde ei ole mikään keskiaikainen ristiretki, jota on pakko ihan periaatteen vuoksi jatkaa hamaan loppuun saakka.

Omasta avioerostani on nyt reilut neljä vuotta, ja olen ollut uudessa parisuhteessa noin kahden vuoden ajan. Huomaan toistavani tässäkin suhteessa samoja uppiniskaisia käytöskaavoja kuin edellisessä ja ennen kaikkea ärsyyntyväni yhä samoista asioista, vaikka rinnallani onkin täysin erilainen ihminen. Minä en ole itse muuttunut ihmisenä juuri ollenkaan, mutta eväskorini on paremmin pakattu kuin edellisellä yrityksellä. Ero piilee siinä, että olen oppinut tunnistamaan omat virheeni ja tiedostamaan nurinkuriset toimintamallini. Osaan helpommin pukea sanoiksi, jos jokin tökkii ja uskallan säännöllisesti päästää höyryt ulos kattilasta. Tämä parisuhde on jo perustaltaan erilainen. Emme kumpikaan ole enää nuoria, vaan uurteet ovat alkaneet piirtyä kasvoihin ja joustamattomat ajatukset aivoihin yhtä tiukasti kuin mustikkatahra uuteen valkoiseen silkkipuserooni. Meillä molemmilla on taustalla avioero ja enemmän tai vähemmän erilaisia parisuhdeviritelmiä. Paineetkin ovat pienemmät, koska häät on jo kertaalleen tanssittu ja lapset hankittu. Kokemukset ovat hioneet ylimääräiset särmät pois ja samalla tehneet tietoisemmaksi siitä, mitä elämältä ja parisuhteelta haluaa. Nyt on helpompi olla rehellisesti ja suoraan juuri sellainen kuin on. Osaa olla itsekäs ilman, että ajattelisi sen automaattisesti olevan pois toiselta. Ymmärtää myös, että riitelemisen taito on parisuhteen tärkeimpiä elementtejä.

Jokaisen pitäisi uskaltaa ajatella, että Ego sum qui sum - olen mikä olen. Näe minut tällaisena kuin olen. Ota tai jätä eikä välimuotoja, sillä minuuden suhteen ei kenenkään pidä tehdä kompromisseja.

Kuva: Rose Erkul.