Meidän yhteinen elämämme

Derek Thomson 528231 Unsplash

Arki alkoi loman loppumisen myötä kuin itsestään. Hetken verran tuntui, kuin koko avioerokeskustelu olisi ollutkin vain virhe aikajanalla tai särö muuten soljuvassa päivärytmissä. Esikoulun ja esikoisen toisen luokan alkuun liittyi niin paljon arkisia käytännön asioita, ettei minulla ollut moneen päivään aikaa ajatella, miltä minusta tuntui. Ja, totta puhuakseni, oli niin paljon helpompi olla ajattelematta vaikeita asioita.

Kaikkialla olemme M:n kanssa yhdessä; ensimmäisenä päivä koulun pihalla ottamassa valokuvia jännittyneistä saparopäistä yksisarvispaitoineen, vilkuttamassa luokan ovella, kättelemässä päiväkodin uutta johtajaa ja sopimassa vanhempainyhdityksen syysohjelmasta. Vanhempainilta syyskuun alussa, ruskaretki Nuuksioon kuukauden päästä. Halloween-disko koululla. Jouluglögit eskariryhmän itsenäisyyspäivänjuhlan jälkeen. Kyllä, olemme mukana. Leivomme, totta kai. M hymyilee, kättelee, nyökkäilee ja osallistuu keskusteluun. Täydellinen isä.

Tai tarkemmin - minähän näihin menen lopulta mukaan ja teen kaikki käytännön työt, yksin. Kokouksissa tai talkoissa häntä ei näy ja joulu- ja kevätjuhliinkin hän kiiruhtaa viime tipassa. Aina on jotakin tärkeämpää. Jossain vaiheessa lakkasin laskemasta kertoja, jolloin kolleegan kanssa kaljoittelu tai golffaaminen ovat menneet tyttöjen menojen ohi, sillä ne menevät aina. Kerran hän kehtasi sanoa, ettei halua tulla niin ikäviin tilaisuuksiin. Eihän lasten syntymäpäivien mekastuksen kuunteleminen tai pitkäpiimäiset vanhempainyhdistysten kokoukset ole minustakaan herkkua. Kyse ei olekaan minusta, vaan lapsista. Siitä, millaista heidän lapsuutensa on ja millaista esimerkkiä heille kotona näytetään. Minusta on tärkeää, että he kokevat oman elämänsä ja omat menonsa tärkeiksi perheen sisällä.

M sanoo rakastavansa lapsiaan, ja varmasti niin tekeekin omalla tavallaan. Hän ei vain ole valmis tinkimään pienimmästäkään omasta menostaan kenenkään muun vuoksi, eikä siis edes omien lastensa. Sitä on vaikea ymmärtää ja mahdotonta hyväksyä. Minun tehtäväni on mitä ilmeisimmin mahdollistaa hänen huoleton ja "perheetön" elämänsä. En ole kumppani, vaan omien lasteni au pair. Minulle annetaan jonkun verran, mutta minulta vaaditaan - ei pyydetä - kaikki.

Viikko arjen alkamisen jälkeen M kysyy yllättäen ennen nukkumaan menoa, miksi en enää rakasta häntä. Äänessä on syytös ja surua, mutta ennen kaikkea ihmetystä. En osaa sanoa hänelle mitään, mistä ei tulisi riitaa. Mielessäni kuitenkin ajattelen selkeästi: Sano yksikin syy, miksi minä rakastaisin sinua. Yksikin. Meillä piti olla yhteinen elämä, mutta sinulla on vain oma elämäsi ja muulla perheellä on, mitä sinulta liikenee. Sinä et näe minua edes erillisenä ihmisenä, vaan oman elämäsi jatkeena. Kaunis koti ja ydinperheen status eivät paikkaa sitä, että olen kadottanut itseni. En jaksa enää teeskennellä, että tämä olisi minun elämäni.

En vastannut mitään, eikä M ihme kyllä kysellyt enempää. Hän ehkä ajatteli, että liikutuin tästä kysymyksestä niin, etten kyennyt vastaamaan. Hetkeksi uinahtanut ajatus avioeron käynnistämisestä heräsi, enkä sinä yönä juuri nukkunut.

Laura K-L

Erään avioeron tarina -blogisarja kuvaa kirjoittajansa Lauran tuntemuksia ja käytännön kokemuksia avioerosta. Tämä blogi on sarjan kolmas osa.