Väliaikaista kaikki on vaan

Johannes Plenio 564230 Unsplash
Kevät. Olen alkanut herätä linnunlauluun. Aamut ovat muuttuneet niin valoisiksi, että iltaisin on syytä muistaa vetää verhot tarkasti ikkunoiden eteen, jottei heräisi auringon ensimmäisiin säteisiin.

Kuin varkain ovat lilat krookukset työntäneet päänsä esiin talon vierustan kukkapenkistä. Niiden unenomaisen heleä sävy tuo mieleen lapsuuden ja kaikki naiivit haaveet tulevista saavutuksista. Pensaiden ja puiden vielä kovin varovaisesti kohti taivasta kurottelevia silmuja katsellessa tulee harvinaisen tietoiseksi siitä, miten haurasta kaikki on - elämäkin. Paras vuodenaika on saanut mielessäni uudenlaisia vakavia sävyjä. Siinä missä aikaisemmin näki vain toivoa ja kirkkautta, näkee nyt myös aavistuksen surumielisyyttä. Ennen kevät kukkaan puhkeavine maisemineen merkitsi minulle vain heräämistä, uusia mahdollisuuksia. Nyt katselen väistämättä hieman haikeana myös taaksepäin. Jokainen uusi kevät merkitsee sitä, että aika on taas kulunut eteenpäin. Maailma muuttuu ja vuodet vierivät, vaikka itse haluaisi pysähtyä paikoilleen.

Elo ihmisen huolineen murheineen / se on vain väliaikainen / elon hetki myös helkkyvin riemuineen / se on vain väliaikainen.

Näin lauloi Tauno Palo aikoinaan yhdessä isän suosikkielokuvista. Onni pyörii oli elokuvan nimi. Vielä aivan viimeisiin vuosiin asti pyörivät samat Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen sanat ja sävelet, tällä kertaa Tapio Rautavaaran tulkitsemina, ympyrää isän levysoittimessa. Muistan, miten isä hyräili mukana katseessaan aavistus sekä iloa että surua. Vasta aivan viime aikoina olen päässyt jollain tasolla samaan tunnelmaan. Ja vuosi vuodelta juuri kevät vie minut yhä lähemmäs laulun sanomaa. Vuosi vuodelta alan ymmärtää vahvemmin sen, miten väliaikaista kaikki tosiaan on, niin hyvässä kuin pahassa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän murehdin epäoleellisia asioita. Onni pyörii kuitenkin täysin sattumanomaisesti ympärillämme, aivan kuin maantiellä talven jäljiltä pöllyävä hiekka. Pitää opetella tarttumaan hetkeen, sillä kaikki on vain väliaikaista, elämäkin.

Nyt keski-iässä ja jokaisen kevään myötä tulen väistämättä lähemmäksi sitä hetkeä, kun kaikki sukuni edeltävät polvet on kukin peitelty syvälle maan poveen.

Nyt jäljellä on vielä äiti. Minä olen seuraava ja ehkä jo piankin se vanhimman sukupolven edustaja. Onko itsekästä pelätä sitä, että edessä askeleet vähitellen pysähtyvät ja pitää alkaa yksin raivata polkua seuraaville polville? Olenko kuitenkaan valmis ottamaan paikkaa vastaan? Minä, aikuinen ihminen, pelkään siirtyä jonon ensimmäiseksi.

Tuntuu liian raskaalta ajatella äidin vuosien ja voimien väistämätöntä ehtymistä. On helpompi hypätä yli oman vanhemman kuoleman pelkäämisestä ja kohdistaa ahdistus suoraan omaan vanhenemiseen. Olisi niin paljon kysymyksiä ja tarinoita, jotka haluaisin vielä kuulla. Niin paljon sanomattomia sanoja ja kiitollisuutta, jota en ole osannut oikein osoittaa. Kaikki vain siksi, että jollain tapaa kyseleminen ja muistelu tekee entistä tietoisemmaksi siitä, miten nopeasti vuodet vierivät eteenpäin. Jos alkaa nyt kerätä äidiltä sukureseptejä talteen, tuntuu kuin olisi alkanut jo valmistautua viemään kukkia kummulle, kuin olisi alkanut manata viikatemiestä taloon. Jokin haraa vastaan. Vieläkin, keskellä elämää, jossain alitajunnassa kai kytee pelko siitä, kantavatko omat siivet sittenkään, jos kukaan ei ole näyttämässä tietä. Äiti on aina äiti ja lapsi on aina lapsi, iästä riippumatta.

Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen / se on vain väliaikainen / aika kultaisen hellimmän nuoruuden / se on vain väliaikainen.

Tauno Palo lauloi uhmakkain silmin Toivo Särkän elokuvaklassikossa. Nuoruus on osaltani jäänyt taakse, mutta kukat tuoksuvat onneksi vielä yhtä viehkeiltä kuin aina aikaisempinakin keväinä. Ehkä vanhenemisessa kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin vain yrittää muistaa, ettei elämässä tarvitse yrittää pystyä ihmeisiin. Kaikki päivät, jotka meille annetaan, ovat arvokkaita itsessään. Ja näin keski-iässä on vihdoin pakko myös uskaltaa jossain kohtaa sanoa ääneen: ”Äiti, älä murehdi. Minä pärjään kyllä. Sinä olet antanut minulle vahvat siivet ja maalannut kauniit taivaat lennettäväksi”.

Kuva: Johannes Plenio.